Äänen digitointi

Yleisiä periaatteita ja käsitteitä

Ääni

Ääni on värähtelyä, joka etenee ilmassa ilmamolekyylien harventumina ja tiivistyminä. Äänen korkeutta kutsutaan äänen taajuudeksi. Mitä korkeammalta ääni kuulostaa, sitä suurempi on sen taajuus. Äänivärähtelyn taajuuden yksikkö on hertsi (Hz). 20 Hz:n taajuudella värähtelevä kappale värähtelee edestakaisin 20 kertaa sekunnissa. Ihmisen puheen matalimmat perustaajuudet ovat miehellä 80–260 hertsiä, naisella tätä oktaavia korkeammalla eli tuplaten suuremmat 160–520 Hz. Flyygelin perustaajuudet ovat 27,5–4186 Hz. Puheen korkeimmat taajuudet syntyvät hälykonsonanteista – s-äänteen taajuus on noin 6–10 kHz (6000–10 000 Hz). Perustaajuuden lisäksi äänessä on korkeampitaajuisia harmonisia kerrannaisia, jotka määräävät puheen tai soittimen äänenvärin.

Ihmisen kuuloalue kattaa parhaimmillaan taajuusalueen 20–20 000 Hz. Ihmiskorva on herkimmillään taajuusalueella 2000–6000 Hz – tälle niin sanotulle preesensalueelle sijoittuvat monet hälytys- ja varoitusäänet. Preesensalueen korostaminen parantaa puheen selkeyttä – taajuusalueen vaimentaminen puolestaan muuttaa puheen epäselväksi ja mumisevaksi. Kuulovamma syntyy tavallisesti aluksi juuri preesensalueelle. Ihmisen kuuloalueen alarajaa (20 Hz) matalampia ääniä kutsutaan infraääniksi, kuuloalueen ylärajaa (20 kHz) korkeampia ääniä puolestaan ultraääniksi.

Äänenvoimakkuutta mitataan desibeliasteikolla (dB). Mitä voimakkaammin kappale värähtelee, sitä voimakkaamman äänen kuulemme ja sitä suurempaa desibelimäärää äänen sanotaan vastaavan. Desibeliasteikon nollakohta (0 dB) on ihmisen kuulokynnys, eli äänenvoimakkuudeltaan heikoin ääni, jonka vielä havaitsemme 1000 Hz:n taajuudella. Korvan kipukynnys on 125–130 dB – jos ääni on tätä voimakkaampi, se ei enää aiheuta kuulovaikutelmaa vaan lisää kivuntuntoa. Desibeliasteikko on logaritminen: kun ihmiskorva aistii äänenpaineen kaksinkertaistuvan, äänenvoimakkuus kasvaa desibelimittarilla mitattuna n.10 dB.

ääni, äänenkorkeus / äänen taajuus, kuuloaisti, preesensalue, äänenväri, äänen havaitseminen, hertsi (Hz), desibeli (dB), infraääni, ultraääni, äänenpaine, kipukynnys

Digitaalinen ääni

Tietokoneen äänikortin AD-muunnin (Analogi-Digitaali) muuntaa äänipään tuottaman vaihtojännitteen tietokoneen ymmärtämäksi digitaaliseksi dataksi. Digitoinnissa alkuperäisestä signaalista otetaan näytteitä ja saadut luvut kvantisoidaan tietokoneen ymmärtämiksi binääriluvuiksi: ykkösten ja nollien sarjoiksi.

Äänen näytteenottotaajuus

Näytteenottotaajuus (sampling rate) kertoo, kuinka tiuhaan näytteitä on otettu. Näytteenottotaajuus ilmaistaan hertseinä (Hz, värähtelyä/s).

Input: analoginen äänisignaali (ääniaalto);
sample rate: näytteenottotiheys;
output: digitaalinen äänisignaali (ääniaalto).

Vaihtosähkönä A/D-muuntimeen tulevassa analogisessa äänisignaalissa on sekä positiivinen että negatiivinen vaihe yhden värähdysjakson aikana, joten näyte on ehdittävä ottaa molemmista. Mitä tiheämmin näytteitä otetaan, sitä parempi on digitaalisen äänen laatu. Näytteenottotiheys määrää, miten korkeat äänet tallentuvat: Jos näytteitä otetaan esimerkiksi 11 000 kertaa sekunnissa eli näytteenottotaajuus on 11 kHz, mutta äänen taajuus on 15 kHz eli 15 000 värähdystä sekunnissa, ei kaikista värähdyksistä saada lainkaan näytettä. Jos äänen taajuus on 11 kHz, saadaan kustakin ääniaallosta vain yksi näyte, joka ei riitä. Vasta kun kustakin aallosta saadaan kaksi näytettä (suurin piirtein pohjalta ja huipulta, positiivinen ja negatiivinen amplitudin taso), muodostuu niistä suurin piirtein oikea lopputulos. Sen takia 11 kHz:n näytteenottotaajuudella toistuvat kunnolla vain 5,5 kHz:ä matalammat äänet. Hyvään toistoon vaaditaan kuitenkin useampia näytteitä kustakin aallosta. Nyquistin teoreeman mukaan tietyntaajuisen äänen toistumiseen vaaditaan siksi vähintään kaksinkertainen, ja korkealaatuiseen nelinkertainen näytteenottotaajuus. Näytteenottotaajuudet esitetään aina kanavakohtaisesti laskettuina, joten esimerkiksi äänitettäessä stereotallennetta 8000 näytettä sekunnissa, on näytteitä yhteensä 16 000 sekuntia kohden.

Näytteenottotaajuus siis määrää sen, kuinka laaja taajuusalue analogisesta äänestä voidaan tallentaa digitaalisesti. Esimerkiksi CD-äänilevyn standardi 44,1 kHz ei usein ole riittävä laadukkaaseen arkistointiin, vaikka suuremmalla näytteenottotaajuudella tallennetaankin äänen taajuuksia, jotka ylittävät ihmiskorvan kuulokyvyn. Korkeat taajuudet saattavat silti parantaa arkistoäänen laatua ja ennen kaikkea helpottaa mahdollista jälkikäteen tehtävää restaurointia. Mitä tarkemmin esimerkiksi häiriöt ja kohina saadaan tallennettua, sitä helpompi ne on tarvittaessa poistaa. Vaikka itse arkistokopioon ei tulisi tehdä mitään korjailuja, saattaa käyttökopioiden korjailu ja käsittely olla tarpeen, jos kyse on hyvin heikkolaatuisista äänitteistä, jotta tutkijat pystyisivät käyttämään kyseisiä äänitteitä.

IASA suosittelee tällä hetkellä vähintään 48 kHz näytteenottotaajuutta. Käytännössä varsinkin heikkotasoisia äänitteitä digitoitaessa olisi suositeltavaa käyttää korkeampaa näytteenottotaajuutta, 96 kHz tai jopa 192 kHz. Tällä hetkellä äänitteiden arkistoinnissa 96 kHz näytteenottotaajuutta voidaankin pitää jonkinlaisena minimistandardina, mikäli pyritään laadukkaaseen lopputulokseen.

Ääni kuvataan tietokoneen ruudulla yleensä verhokäyränä, jossa vaaka-akselilla ilmaistaan aika ja pystyakselilla äänen voimakkuus.

Verhokäyrä, jossa aika etenee vaaka-akselilla vasemmalta oikealle. Pystyakseli ilmaisee äänenvoimakkuuden.

Äänen resoluutio

Resoluutio eli erottelukyky kertoo sen, kuinka monta bittiä on käytetty ääniaallon voimakkuuden (amplitudin) kuvaamiseen kussakin näytteessä.

Input: analoginen äänisignaali (ääniaalto);
output: digitaalinen äänisignaali (ääniaalto).

Mitä suurempi bittiresoluutio on, sitä suurempi määrä voimakkuusarvoja (amplitudiarvoja) voidaan esittää. Esimerkiksi normaalille audio-CD:lle on standardoitu 16 bitin resoluutio, jolloin jokaisen audiosignaalin pisteen voimakkuusarvo voidaan esittää 65 536 eri arvolla. Vastaavasti 8-bittisessä audiossa on vain 256 eri voimakkuustasoa. 24-bittisellä resoluutiolla päästään 16 777 216 eri arvoon.

Erottelukyvyn bittien lukumäärä määrää myös signaalin dynamiikan, jolloin jokainen bitti vastaa 6 dB. Täten 8-bittinen audio antaa 48 dB:n dynamiikan (kasettidekki), 12-bittinen 72 dB:n (avokelanauhuri), ja 16-bittinen 96 dB:n dynamiikan (lähellä ihmiskorvan dynamiikkaa, CD-äänilevyn standardi). 

Äänitteiden digitoinnissa on käytettävä riittävän suurta äänen resoluutiota (bit rate), jotta koko analogisen äänitteen dynamiikkaskaala saadaan tallennettua. IASA suosittelee vähintään 24 bitin erottelukykyä kaikenlaisten analogisten arkistoäänitteiden digitointiin. Korkeasta resoluutiosta on hyötyä erityisesti huonokuntoisten äänitteiden restauroinnissa.

Digitaalisessa äänentallennuksessa äänitystaso ei saa koskaan ylittää nollatasoa, muuten ääni leikkautuu ja säröytyy. Mikäli äänittäessä käytetään riittävän suurta resoluutiota, voidaan äänitystaso säätää jonkin verran nollatason alapuolelle ilman pelkoa siitä, että menetetään jotakin alkuperäisen analogisen tallenteen dynamiikasta. Käytännössä onkin järkevää jättää jonkin verran pelivaraa, esimerkiksi 3–6 dB.

Äänitystason tarkkailemisessa voidaan käyttää peak-level tyyppisiä mittareita, jotka näyttävät selkeästi, jos digitaalinen ääni ylittää nollatason.

Sound Forge -ohjelmiston peak level -mittarointi (Play Meter). Verhokäyrästä nähdään likimainen äänitystaso mittareiden näyttäessä desibelit yhden desimaalin tarkkuudella.

Äänitiedostot – arkistokopiot

Arkistokopiot tulisi tallentaa formaattiin, joka on mahdollisimman yleisessä käytössä. Tällöin kyseisen formaatin säilyminen käytössä pitkään on todennäköisempää ja mahdollinen migraatio tulevaisuudessa ajantasaiseen formaattiin olisi mahdollisimman yksinkertaista. Arkistokopioissa ei ole suositeltavaa käyttää mitään pakkausta. Arkistokopioon ei myöskään saa tehdä mitään korjailuja, sillä ne muuttavat äänitiedostoa peruuttamattomasti. Kaikki mahdollinen korjailu ja parantelu tulee tehdä ainoastaan käyttökopioihin.

Arkistoissa digitaalinen ääni talletetaan yleisimmin WAV-formaattiin (Microsoft Wave). WAV-formaatti tukee kaikkia näytteenottotaajuuksia ja resoluutioita (erottelukyky) sekä mono- että stereoääntä. WAV-tiedostot ovat RIFF (Resource Interchange File Format) -tyyppisiä eli määritykset tallentuvat osaksi tiedostoa. RIFF-tiedostoihin on mahdollista tallentaa myös muuta tietoa, esimerkiksi kappaleen nimen ja esittäjän.

WAV-tiedosto voi periaatteessa noudattaa mitä tahansa koodausta. Yleisimmin käytössä on PCM (Pulse Code Modulation), joka on kehitetty alkujaan puhelinliikenteeseen. IASA suosittelee digitaalisten arkistoäänitteiden tallentamiseen lineaarisia, pakkaamattomia PCM-koodattuja WAV-tiedostoja. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää BWF-tiedostoja (Broadcast Wave File Format).

Mitä suurempi näytteenottotaajuus ja/tai resoluutio, sitä enemmän digitaalista tallennustilaa vaaditaan. Ei ole kuitenkaan mielekästä säästää tilantarpeessa laadun kustannuksella. Lisäksi on huomioitava, että aineistojen uudelleen digitointi korkeammalla laadulla vaatii aina omat resurssinsa, jos se ylipäätään edes on tulevaisuudessa mahdollista esimerkiksi tuhoutuneiden alkuperäistallenteiden tai toistolaitteiden vuoksi.

Digitaalisen äänen pakkaaminen – arkistoäänitteiden käyttökopiot

Arkistokopioiden lisäksi on usein järkevää tallentaa käyttökopioita alhaisemmalla näytteenottotaajuudella ja resoluutiolla. Äänitiedoston kokoa voidaan pienentää myös pakkaamalla. Pakkausta on kahta eri tyyppiä: häviötön ja häviöllinen. Yleisiin arkistoinnin periaatteisiin kuuluu, ettei arkistokopioon saa tehdä häviöllistä pakkausta. Käytännössä äänitiedoston häviötön pakkaus säästää varsin vähän tilaa, joten sen käyttäminen ei ole tarkoituksenmukaista. Lisäksi äänitteen toistaminen myöhemmin vaatisi sen, että käytetty pakkausalgoritmi on tiedossa ja tarvittavat koodekit (codec, coder-decoder) ja yhteensopivat ohjelmat ovat käytettävissä.

Erilaisilla häviöllisen pakkaamisen algoritmeilla äänitiedoston kokoa voidaan pienentää merkittävästi. Häviöllinen pakkaus kuitenkin hävittää nimensä mukaisesti lopullisesti ääni-informaatiota, mikä on esimerkiksi internetissä kuunneltavissa olevien käyttökopioiden tapauksessa hyväksyttävää. Yleisiä häviöllisen pakkauksen tiedostomuotoja ovat AAC ja MP3. Jos käyttökopiot pakataan, niin tulisi käyttää riittävän suurta näytteenottotaajuutta ja bittivirtaa (yleensä 44,1 tai 48 kHz ja 128 tai 192 Kbit/s), sillä alemmilla bittimäärillä laatu kärsii liikaa. On tärkeä pitää mielessä, että MP3-standardi ei määrittele koodekkia – erilaisia koodekkeja on useita ja niiden pakkauslaatu vaihtelee.

A/D-muunnin, Nyquistin teoreema / näytteenottoteoreema, näytteenottotaajuus, resoluutio, sointiväri, verhokäyrä, näytteenottotaajuus, arkistokopio, käyttökopio, häviötön pakkausmenetelmä, häviöllinen pakkausmenetelmä, WAV, BWF, RIFF, PCM, AAC, MP3, bittivirta

Äänitteiden digitoinnin suunnittelu

Äänitteiden digitointi on kallista ja hidasta, ja se vie paljon henkilöresursseja. Mikäli digitoitavaa aineistoa on vähänkin enemmän, joudutaan useimmiten tekemään valintoja sen suhteen, mitä ja missä järjestyksessä digitoidaan. Tällöin keskeiseksi kysymykseksi nousee, ehditäänkö kaikki aineisto digitoida, ennen kuin analogiset äänitteet ehtivät tuhoutua.

Aineiston valinta on digitointiprosessin osavaiheista oikeastaan ainoa, jota ei voi täysin ulkoistaa, sillä vain omassa laitoksessa on tieto siitä, mikä aineisto on tärkeää laitoksen toiminta-ajatuksen kannalta. Digitointijärjestyksen valinta on erittäin keskeinen osa hyvin suunniteltua digitointiprojektia. Ei ole syytä suin päin lähteä digitoimaan siitä päästä, mistä se on helpointa.

Äänitteiden digitointijärjestys

Digitoitavan aineiston valinnassa ja priorisoinnissa on useita eri näkökulmia, jotka olisi syytä ottaa huomioon. Valintaan vaikuttavat ainakin aineiston ainutkertaisuus, tuhoutumisvaara, merkittävyys, käyttötiheys, luetteloinnin taso sekä toistolaitteiden saatavuus.

  • Digitoidaan ensin suurimmassa tuhoutumisvaarassa oleva aineisto. Digitointi on mahdotonta enää siinä vaiheessa, kun aineisto on jo ehtinyt tuhoutua.
    • Käytännössä tuhoutumisvaaran selvittäminen voi kuitenkin olla hankalaa, sillä esimerkiksi tietyn magneettinauhamerkin eri valmistuserissä saattaa olla suuria eroja säilyvyyden suhteen. Nauhojen laadun selvittämisessä ulkoistaminen voi olla varteenotettava vaihtoehto.
    • Mutta onko suurimmassa tuhoutumisvaarassa oleva aineisto kaikkein merkittävintä?
  • Digitoidaan ensin se aineisto, jota käytetään eniten. Tämä on yleinen periaate monessa kulttuuriperintöorganisaatioissa, ja se onkin järkevää esimerkiksi silloin, jos alkuperäinen äänite voisi kulua tai vaurioitua kuunneltaessa.
    • Aineiston digitointi myös parantaa asiakaspalvelua merkittävällä tavalla.
    • Mutta onko eniten käytetty aineisto kulttuurihistoriallisesti merkittävintä aineistoa?
  • Digitoidaan ensin aineisto, joka on kulttuurihistoriallisesti merkittävintä. Tämä on hieman horjuva kriteeri ja vaatii digitoijalta kulttuurin lukutaitoa. Äkkiseltään tuntuisi järkevältä, että digitointijonossa on lupa etuilla, jos aineisto on sisällöltään merkittävää ja arvostettua.
    • Käytännössä kulttuuriperinnön merkittävyyden määrittäminen on usein hankalaa, sillä kulttuuria ja taidetta koskevat käsitykset ja arvostukset muuttuvat ajassa ja paikassa. Iskelmämusiikki oli 1980-luvulle asti toisarvoista viihdettä, mutta nykyisin se mielletään suomalaisten kansallisomaisuudeksi. Tuntemattoman yhtyeen keikkanauhoitus vuodelta 1980 saattaa kertoa enemmän ajastaan kuin samana vuonna tehty säveltäjämestarin haastattelu, jossa toistetaan tuttuja asioita.
    • Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta kaikki lähteet voivat olla merkityksellisiä.
  • Digitoidaan ensin ne formaatit, joiden toistolaitteiden saatavuus on huonoin. Näiden formaattien digitointi myöhemmin saattaa olla vaikeaa tai jopa mahdotonta toistolaitteiden puuttumisen takia.
    • Mutta ovatko nämä formaatit säilyvyydeltään huonoimmat?
  • Digitoidaan ensin se aineisto, joka on ainutkertaista. Digitoinnissa tulisi välttää päällekkäisyyttä, joten tulisi aina ensin selvittää, digitoidaanko samaa aineistoa jossain muualla nyt tai lähitulevaisuudessa.
    • Laitosten välinen yhteistyö on tässä suhteessa keskeisessä asemassa. Voidaan esimerkiksi harkita muualla jo aikaisemmin digitoidun aineiston kopiointia tai käyttöä toisesta arkistosta käsin (tekijänoikeuksien sallimissa rajoissa).
  • Digitoidaan ensin aineisto, joka on luetteloitu. Arkistolle lahjoitetut julkaisemattomat äänitteet ovat usein puutteellisia tiedoiltaan. Jos aineiston mukana ei ole mitään tietoja, miten voidaan varmistua, onko kyseessä digitoimisen arvoinen kokonaisuus. Digitoijan on tiedettävä jotain säilytettäväksi tarkoitetusta aineistosta voidakseen säilyttää sen.
    • Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että mitä kauemmaksi ajallisesti etäännytään äänitteen oletetusta syntyajankohdasta, sitä hankalampaa tiedon hankkiminen on. Jatkotoimenpiteiden kannalta on kuitenkin hyvä muistaa, että yleensä digitaalisessa muodossa oleva aineisto on huomattavasti nopeampi luetteloida kuin analogisessa muodossa oleva.
  • Digitoidaan ensin aineisto, joka voidaan vapaasti julkaista. Kulttuuriperintöaineiston käyttäjäystävällisyys eli aineiston saaminen julkiseen käyttöön, kuten tyypillisesti internetiin, voidaan nykyisin laskea yhdeksi digitointikriteeriksi.
    • Jotkut aineistot ovat tässä suhteessa vapaampia kuin jotkut toiset. Kirjallisen tai taiteellisen teoksen kuten musiikkitallenteen kopiointia ja julkaisemista säätelee tekijänoikeuslaki ja joukko muita lakeja (muun muassa tietosuoja-asetus ja tietosuojalaki sekä arkistolaki).
    • Tekijänoikeus ei koske teoksia, joiden suoja-aika on umpeutunut. Tekijänoikeuden kesto on 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä.
    • Lähioikeudet (esimerkiksi esittäjä, tuottaja, äänittäjä) raukeavat 50 vuoden kuluttua teoksen julkaisemisvuodesta. 

Kuvailu ja metatiedot

Digitaalisessa muodossa olevan aineiston metatietojen on oltava kunnossa. Riittävien sisällönkuvausten avulla helpotetaan merkittävästi aineiston hakemista ja käyttöä. Riittävä tekninen metatieto helpottaa puolestaan esimerkiksi tiedostojen migraatioiden (formaattimigraatio / looginen migraatio) automatisointia. Formaattimigraatiossa vanhentuvan tiedostomuodon digitaalinen sisältö muunnetaan ajantasaiseen, jotta tiedostojen sisällöt pysyvät saavutettavina. Migraatio voi tarkoittaa myös tallennusjärjestelmän uudistamista (järjestelmämigraatio), esimerkiksi nauhavarmennusjärjestelmän sukupolven päivittämistä tai teknologian vaihtamista.

Kuvailu on erittäin merkittävä kustannustekijä, sillä puutteellisten kuvailutietojen täydentämiseen voi kulua enemmän aikaa kuin itse digitointiin. Kansainvälisten kokemusten mukaan metatietojen täydentämiseen kuluu usein aikaa kolme, jopa kuusi kertaa äänitteen keston verran.

Äänitteet voidaan kuvailla – tai täydentää aikaisempaa kuvailua – joko ennen digitointia tai sen jälkeen. Usein on helpompaa kuvailla digitoinnin jälkeen, sillä digitaalisessa muodossa olevaa äänitettä on helpompi kuunnella ja siinä on helpompi siirtyä paikasta toiseen kuvailevia metatietoja täydennettäessä.

Äänitteiden tekniset metatiedot

Digitoinnin yhteydessä olisi suositeltavaa kerätä riittävästi teknistä metatietoa alkuperäisestä äänitteestä ja käytetystä analogisesta laitteistosta sekä digitaaliseen äänittämiseen liittyvistä parametreista. Alkuperäiseen äänitteeseen ja analogiseen laitteistoon liittyvä metadata voidaan tallentaa myös ennen digitointiprosessia. Sen sijaan itse digitointiprosessiin liittyvät tekniset metatiedot voidaan yleensä tallentaa vasta digitointiprosessin jälkeen.

Riittävät tekniset metatiedot auttavat esimerkiksi automatisoimaan tulevaisuudessa tapahtuvan migraation mahdollisimman pitkälle. Samoin voidaan korjata digitoinnissa tapahtuvia systemaattisia virheitä. Jos esimerkiksi havaitaan, että tietty nauhuri onkin toiminut virheellisesti, voidaan kaikki kyseisellä nauhurilla digitoidut äänitteet digitoida uudelleen, mikäli tekniseen metadataan on tallennettu tieto käytetystä nauhurista.

Kuvailutietokantaan tulisi liittää mahdollisimman kattavasti tietoa teknisistä yksityiskohdista, kuten:

  • Magneettinauhan tyyppi
  • Käytetty nauhuri ja avokelanauhan äänipään formaatit
  • Toistoparametrit, kuten käytetyt avokelanauhan ekvalisointistandardit ja kohinanpoistostandardit sekä toistonopeus
  • Käytetty äänen A/D-muunnin ja äänikortti
  • Äänitysohjelmisto ja sen versio
  • Vastuuhenkilöt ja päivämäärät
  • Digitaalisen tallenteen formaatti, esimerkiksi äänen näytteenottotaajuus ja äänen resoluutio
  • Erityisen tärkeää on raportoida tietokantaan kaikista digitointiprosessissa esiintyneistä poikkeavuuksista

Äänen näytteenottotaajuus ja resoluutio on esitelty aikaisemmin. Seuraavaksi esitellään eri formaateille yhteisiä ominaisuuksia ja alempana avokelanauhojen äänipään formaatit sekä ekvalisointistandardit.

Kohinanpoistostandardit

Äänityksessä on saatettu käyttää jotakin kohinanpoistostandardia, joita on useita erilaisia:

  • Dolby A ja Dolby SR (ammattilaitteet)
  • Dolby B ja Dolby C (kuluttajalaitteet)
  • dbx I (ammattilaitteet) ja dbx II (kuluttajalaitteet)

Äänipään oikea asento on erittäin tärkeää kohinanpoiston oikean toiminnan kannalta. Kohinanpoisto on mahdollista tehdä jälkikäteen, mutta IASA suosittelee, että se tehtäisiin digitoinnin yhteydessä.

Äänen A/D-muunnin (ulkoinen äänikortti)

A/D-muunnin ei saa värittää ääntä eikä lisätä siihen ylimääräisiä häiriöitä tai kohinaa. Esimerkiksi IASA katsoo, etteivät tietokoneen sisäiset äänikortit täytä arkistoäänitteiden digitoinnin asettamia vaatimuksia, sillä ne voivat kärsiä koneen sisäisistä sähköisistä häiriöistä.

Suositeltavaa on käyttää laadukasta ulkoista äänikorttia, joka täyttää IASA TC-04 -dokumentin asettamat vaatimukset. Ulkoisen A/D-muuntimen tulee tuottaa häiriötöntä digitaalista signaalia, joka viedään tietokoneen äänikortin digitaaliseen sisäänmenoon käyttämällä laadukkaita kaapeleita ja liittimiä.

Sisäinen äänikortti

Arkistoäänitteiden digitointiin suositellaan ulkoista A/D-muunninta. Sen takia digitointityöaseman äänikortin tärkein tehtävä on ottaa vastaan muuttumattomana A/D-muuntimen tuottama digitaalinen signaali. Äänikortti ei saa lisätä digitaaliseen signaaliin kohinaa tai muita häiriöitä. 

IASA suosittelee, että sisäisen äänikortin tulee täyttää seuraavat vaatimukset:

  • Äänikortin minkään komponentin kohinataso ei saa ylittää -126 dB:ä
  • Äänikortin täytyy pystyä ottamaan vastaan ja korjaamaan digitaalinen signaali, jonka jitter-arvo on jopa 35 ns ilman, että digitaaliseen ääneen syntyy katkoksia
  • Äänikortin oma jitter-arvo on korkeintaan 1 ns 48 kHz taajuudella

Äänitysohjelmisto

Arkistoäänitteiden digitointi ei aseta suuria vaatimuksia käytettävälle äänitysohjelmistolle, sillä arkistoinnin periaatteisiin kuuluu, ettei arkistokopioon tehdä mitään korjailuja, kuten kohinan ja erilaisten häiriöiden poistamista. Äänitysohjelmiston tulee pystyä tallentamaan tietokoneen äänikortin vastaanottama digitaalinen ääni muuttumattomana WAV- tai BWF-tiedostoiksi. 

Mikäli arkistokopion lisäksi halutaan tallettaa alemman resoluution käyttäkopioita, äänitysohjelmiston tulee sisältää tarvittavat työkalut käyttökopioiden luomiseksi. Käyttökopioiden korjailu ja parantelu on tarvittaessa sallittua – uudelleenjulkaisujen yhteydessä jopa suositeltavaa –, jolloin äänitysohjelmiston tulisi sisältää tätä tarkoitusta varten riittävät ominaisuudet.

Arkistoäänitteiden digitoinnissa yleisesti käytettäviä ohjelmistoja ovat esimerkiksi:

  • Logic Pro
  • Sound Forge
  • WaveLab
  • Pro Tools (sisältyy Pro Tools työasemaan)
  • Audacity (Ilmainen ja melko yksinkertainen ohjelma digitointiin)

Eri ääniohjelmistoihin sisältyvien konvertterien käyttäytymisessä on eroja. Mikäli esimerkiksi käyttökopiot ovat CD-audio-tasoisia (16 bit, 44,1 kHz) ja alkuperäisen arkistokopion näytteenottotaajuus on 96 kHz, kannattaa perehtyä tietokantaan, jonne on koottu eri konvertterien testituloksia.

migraatio, kuvaileva metatieto, tekninen metatieto, hallinnollinen metatieto, kohinanpoistostandardi, äänikortti, äänen A/D-muunnin, äänitysohjelmisto, nauhanopeus

Digitoitavan aineiston toistaminen

Magneettinauhojen toistaminen

Avokelanauhurit

Avokelanauhurin olisi syytä olla mahdollisimman laadukas ja moderni. Ammattimaisissa laitteissa (esimerkiksi Studer A810) on monipuoliset säätömahdollisuudet. Lisäksi niiden koneisto pyörittää nauhaa kuluttajatason laitteita hellävaraisemmin, mistä on etua vanhoja hauraita nauhoja toistettaessa.

Modernit laitteet toimivat pääsääntöisesti paremmin kuin esimerkiksi alkuperäiset laitteet, jolla nauha on alkujaan vuosikymmeniä aikaisemmin äänitetty. Nauhurissa täytyy kuitenkin olla identtiset toistoparametrit, esimerkiksi nopeus, äänipäiden formaatti ja ekvalisointi, kuin nauhurissa, jolla nauha on alunperin äänitetty.

Kaikkien analogisen signaaliketjun osien tulisi olla laadukkaita. On esimerkiksi syytä käyttää korkeatasoisia kaapeleita. Jos käytetään apuna analogista mikseriä tai etuvahvistinta, ne eivät saisi lisätä signaaliin mitään ylimääräistä. Käytännössä digitointiprosessin analogisen osan vaikutus lopputulokseen on paljon suurempi kuin digitaalisen osan, sillä AD-muuntimet ovat nykyisin yleensä hyvin laadukkaita.

Uusia avokelanauhureita ei käytännössä ole ainakaan järkevään hintaan enää saatavissa. Sen sijaan kohtuullisen hyväkuntoisia käytettyjä laitteita on vielä saatavilla, mutta nekin vanhenevat ja kuluvat luonnollisesti koko ajan. Laitteita ja varaosia onkin syytä hankkia varastoon, jos digitointityö kestää pitkään tai uutta analogista aineistoa kertyy myös jatkossa. Lisäksi täytyy huolehtia siitä, että nauhureita huolletaan säännöllisesti.

C-kasettinauhurit

C-kasettien toistamiseen käytetyn nauhurin tulisi olla ammattilaistason nauhuri, mutta sellaisen löytäminen saattaa olla nykyisin hankalaa. Uusia ammattitason nauhureita ei enää juuri valmisteta, mutta niitä saattaa olla vielä saatavilla. Hyväkuntoisia käytettyjä ammattitason laitteita saattaa myös löytyä. 

Ammattitason laitteet ovat selvästi vankempaa tekoa kuin harrastelijalaitteet. Lisäksi niissä on mahdollisuus säätää toistoparametreja ja äänipään kulmaa sekä balansoida ulostuloja.

Digitointiin käytetyssä C-kasettinauhurissa tulisi olla IASA:n suosituksen mukaan:

  • Nopeuden vaihtelu korkeintaan 0,3 % ja huojunta keskimäärin alle 0,1 %
  • Taajuusvaste alueella 30–20 000 kHz välillä -3 – +2 dB
  • Mahdollisuus toistaa (niin tarvittaessa) tyypin I, II ja IV kasetteja

Nauhan valmistelu digitointia varten

Mikäli nauhoja on säilytetty liian kosteassa, niihin on saattanut muodostua hometta. Homeiset nauhat muodostavat terveysriskin! Älä koskaan yritä puhdistaa homeisia nauhoja puhaltamalla!Käsittele nauhoja käsineet kädessä, eristä homeiset nauhat välittömästi ja toimita ne ammattitaitoiseen paikkaan puhdistettaviksi.

Vanhat magneettinauhat ovat saattaneet rappeutua, varsinkin jos niitä ei ole säilytetty asianmukaisissa olosuhteissa. Rappeutuneet nauhat saattavat vaatia erikoiskäsittelyn ennen kuin ne voidaan toistaa, jotta nauhat eivät vaurioituisi. 

Asetaattinauhojen rappeutuminen

Avokelanauhan paksuin osa on tukikerros, johon muut heikommat kerrokset kiinnittyvät.
Ennen 1960-lukua tukikerroksen valmistukseen käytettiin asetaattia, joka on altis rappeutumiselle. Asetaattinauhoja on ollut käytössä 1960-luvun puoliväliin saakka.

Asetaattipohjaisen nauhan voi yleensä tunnistaa tarkastelemalla nauhakelaa sivuttain valoa vasten. Mikäli kyse on asetaaattinauhasta, valo kuultaa nauhakakun läpi.

Asetaattinauhojen rappeutuminen aiheutuu hydrolyysiksi kutsutusta ilmiöstä. Ilmankosteus reagoi asetaattipitoisen tukikerroksen kanssa, jolloin nauhasta tulee haurasta ja katkeilevaa. Pitemmälle rappeutuneen asetaattikalvon tunnistaa etikkamaisesta tuoksusta.

Haurastuneita asetaattinauhoja tulee käsitellä varovasti, jotta nauhat eivät katkeilisi. Nauhan optimaalinen toistaminen edellyttäisi riittävän suurta nauhajännitystä, mutta tämä johtaa helposti haurastuneen nauhan katkeamiseen. Haurastuneiden asetaattinauhojen toistaminen edellyttää ammattitaitoa ja ammattitason avokelanauhureita, joiden pyöritysmekanismissa ei ole ylimääräistä kitkaa ja joiden pyöritysvoimaa on helppo säätää.

Polyesterinauhojen rappeutuminen

Polyesteri korvasi asetaatin avokelanauhan tukikerroksen materiaalina 1960-luvulta lähtien. Polyesterinauha kestää kulutusta eikä nauha kutistu vanhetessaan kuten asetaattipohjainen nauha. Polyesterin lisäksi nauhan tukikerroksessa käytettyjä muoveja olivat mylar ja polyvinyylikloridi.

Polyesterinauhan tunnistaa läpinäkymättömyydestä ja tummasta väristä. Jos nauhan asettaa kirkkaan valon eteen, valo ei kuulla nauhan läpi. Asetaattinauhaan verratessa ero on selkeä.

1970-luvun puolivälissä polyesternauhoissa otettiin käyttöön sidosaineita, jotka ovat osoittautuneet ongelmallisiksi nauhojen kestävyyden kannalta. Sidosaineena käytetyt muoviyhdisteet ovat reagoineet ilman kosteuden kanssa (hydrolyysi), jolloin nauhoista on tullut tahmaisia. Hydrolyysin uhriksi joutuneista nauhoista irtoaa nauhuriin likaa ja tahroja. Äänipään tahriinnuttua tahmaista nauhaa ei pystytä toistamaan parhaalla mahdollisella tavalla, vaan nauha saattaa kirskua ja jopa täysin jumiuttaa nauhurin toiminnan. Pahimmassa tapauksessa koko nauha hajoaa. Tahmaisia nauhoja ei tulisikaan missään tapauksessa toistaa ilman erikoiskäsittelyä.

Vuosina 1975–1985 valmistetut nauhat kuuluvat riskiryhmään. Kaikki kyseisinä vuosina valmistetut nauhat eivät kuitenkaan kärsi tästä ongelmasta. Eri nauhatyyppien ja jopa saman tyypin eri valmistuserien välillä saattaa olla suuria eroja säilyvyyden kannalta.

Vaikka tietty nauha toimisi tällä hetkellä ilman ongelmia, se ei kuitenkaan takaa sitä, että näin tulisi tapahtumaan myös tulevaisuudessa, sillä hydrolyysi on pitkällinen prosessi. Arkistointiolosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti prosessin alkamiseen. Joskus nauhoja on pakattu muovipussiin, mikä omalta osaltaan altistaa kosteudelle. Hydrolyysia voidaan hidastaa säilyttämällä nauhoja riittävän kuivassa (suhteellinen kosteus 30 %).

Jos nauha osoittautuu tahmaiseksi, se voidaan toistaa erikoiskäsittelyn jälkeen. Nauhaa pidetään riittävän lämpimässä ja kuivassa, jolloin se saadaan hetkellisesti kuivattua toistokelpoiseksi. Nauhan kuivaaminen edellyttää ammattitaitoa ja erikoisvälineitä. Asiantuntematon kuivatus pilaa nauhan lopullisesti.

Riskiryhmään kuuluvien nauhojen määrä ja kunto kannattaa kartoittaa tarkasti. Tarkkailtavia nauhamerkkejä on muun muassa alla olevassa listassa, jonka ovat keränneet Ampexin sähköpostilistalla olevat henkilöt omien kokemustensa kautta.

Kuvakaappaus osoitteesta http://recordist.com/ampex/docs/misc/sticky-shed.html
Avokelanauhojen puhdistaminen

Magneettinauhoja toistettaessa nauhan tulisi muodostaa mahdollisimman hyvä kontakti äänipään kanssa. Magneettinauha puhdistetaan ainoastaan tarvittaessa. Nauhaa voi yrittää pudistaa varovasti imuroimalla tai paineilman avulla. Mikäli lika ei irtoa, sitä voidaan yrittää harjata hyvin varovaisesti pehmeällä harjalla. Pinttynyttä likaa voidaan irrottaa myös tislatun veden tai jonkin kemiallisen aineen avulla, mutta niiden käyttö tulisi jättää asiantuntijoille, jotka tietävät kestääkö kyseisen nauhan kemiallinen rakenne puhdistusnesteiden käyttöä.

Myös nauhan liitokset ja alku- ja loppunauhat tulisi korjata ennen nauhan toistamista. Vanhat liitokset saattavat irtoilla ja niiden liimapinnoista saattaa jäädä tahmaa äänipäihin.

Läpimagnetisoitumisen poistaminen

Kun nauhaa säilytetään kelalla, nauhan kerroksien välillä tapahtuu läpimagnetisoitumista (print-through). Läpimagnetisoitumisen vaikutuksen poistaminen digitaalisesta äänitteestä on hyvin vaikeaa. Sen takia olisi tärkeä pyrkiä minimoimaan läpimagnetisoitumisen vaikutus jo magneettinauhaa toistettaessa.

Läpimagnetisoitumista voidaan vähentää merkittävästi, mikäli toistettava nauha kelataan edestakaisin vähintään kolme kertaa ennen kuin se digitoidaan. Jos kyseessä on kuitenkin huonossa kunnossa oleva, esimerkiksi haurastunut nauha, se tulisi digitoida ensin kertaalleen, jottei kelaamalla vaurioiteta nauhaa lisää.

Nauhaa kelattaessa tulisi käyttää pientä nopeutta ja vähennettyä nauhan jännitettä, mikäli mahdollista, jottei nauhaa rasiteta tarpeettomasti. Käytä niin sanottua library wind -toimintoa, jos nauhurissa on kyseinen toiminnallisuus.

Äänipään, toistonopeuden, ekvalisoinnin ja kohinanpoiston valinta

Avokelanauhan äänipään formaatit voivat vaihdella jopa saman nauhan puitteissa – toisin kuin esimerkiksi videonauhojen kohdalla, joissa tallennusformaatti riippuu useimmiten nauhan tyypistä. Samalle avokelanauhalle on voitu tallentaa esimerkiksi mono-, monopuoliraita-, stereopuoliraita tai stereosignaalia; käytännössä nauhalle on voitu tallentaa mitä formaattia tahansa – suuntaan tai toiseen –, kunhan vain kyseiselle nauhaleveydelle on jossain nauhan elinkaaren aikana ollut tietyn formaatin tallennuslaite olemassa ja käytettävissä.

1/4-tuumaisen avokelanauhan formaatit monopuoliraidasta neljännesraitaan.
1/4-tuumaisen avokelanauhurin mahdollisia äänipäitä. Huomaa myös ylemmästä kuvasta puuttuva 1/1-raita (nauhan levyinen monoraita).

1/4-tuuman nauhalle tarkoitettuja äänipään leveyksiä on ollut käytössä useita erilaisia, joista kuitenkin Ampex, NAB ja IEC-I Time code ovat olleet yleisimmin käytössä:

  • 1,90 mm – Ampex
  • 1,95 mm – IEC 94-6 (2 track 1985–)
  • 2,00 mm – IEC home stereo (–1985)
  • 2,10 mm – NAB (1965–)
  • 2,30 mm – IEC-I Time code (DIN mono half track)
  • 2,58 mm – IEC 94-6 Stereo (1985–)
  • 2,775 mm – IEC-I Stereo (–1985)

Myös tallennusnopeudet, tallennussuunta ja jopa ekvalisointi saattavat vaihdella. Mikäli nauhakoteloista tai aineistoluettelosta ei löydy tarvittavaa teknistä metadataa, voi optimaalinen toistaminen olla todella hidas ja työläs prosessi. Mikäli nauha esimerkiksi toistetaan eri levyisellä äänipäällä kuin se on tallennettu, äänenlaatu heikkenee merkittävästi ja esimerkiksi kohinan määrä kasvaa.

Magneettinauhat tulisi digitoida samalla nopeudella kuin ne on äänitetty. Mikäli digitointi tehdään esimerkiksi tuplanopeudella, äänenlaatu kärsii ekvalisointiparametrien muuttuessa. C-kasetit ovat helpompia toistettavia kuin avokelanauhat siinä mielessä, että ne on lähes poikkeuksetta nauhoitettu samalla 4,75 cm/s nopeudella. Erikoiskaseteissa on saatettu käyttää 9,5 cm/s tai 2,38 cm/s nopeutta, mutta nämä ovat erittäin harvinaisia. Samoin kuin avokelanauhat myös C-kasetit tulisi digitoida samalla nopeudella kuin ne on äänitetty.

Analoginen ääni on yleensä tallennettu tietoisesti ei-lineaarisesti eli esimerkiksi matalia tai korkeita taajuuksia on korostettu äänitettäessä. Nauhaa toistettaessa tulisi valita sama ekvalisointistandardi, jolla nauha on äänitetty. Vuosien varrella on kuitenkin ollut käytössä lukuisia ekvalisointistandardeja jokaiselle mahdolliselle nauhanopeudelle. Asiaa mutkistaa se, että tiettyyn aikaan on saattanut olla käytössä sekä vanha että uusi standardi. Lisäksi eri nauhanopeuksilla käytetyt ekvalisoinnin aikavakiot (time constants) vaihtelevat. Oikean ekvalisoinnin valinta voikin olla hankalaa, mikäli tietoa nauhoituksessa käytetystä standardista ei ole käytettävissä. C-kasetit ovat tässäkin suhteessa helpompia kuin avokelanauhat, sillä yhtä nauhatyyppiä (I, II tai IV) kohti on vain yksi ekvalisointistandardi. Poikkeuksen muodostavat ennen vuotta 1974 nauhoitetut tyypin I nauhat, joissa on käytetty erilaista ekvalisointia.

Magneettinauhojen ekvalisointistandardit sivulta https://www.iasa-web.org/tc04/magnetic-tapes-replay-equalisation

Äänityksessä on myös saatettu käyttää jotakin kohinanpoistostandardia (ks. yllä), joita niitäkin on useita erilaisia. Äänipään oikea asento on erittäin tärkeää kohinanpoiston oikean toiminnan kannalta. Kohinanpoisto on mahdollista myös jälkikäteen, mutta IASA suosittelee, että se tehtäisiin digitoinnin yhteydessä.

Nauhurin puhdistus ja huolto

Äänipäihin ja nauhaohjaimiin kerääntyy helposti pölyä ja likaa varsinkin vanhoista nauhoista. Kun äänipää on likaantunut, magneettinauha ei enää saa kunnon kosketusta äänipäähän ja varsinkin korkeiden äänien toisto kärsii. Pienetkin epäpuhtaudet äänipäässä saattavat vaikuttaa merkittävästi äänen laatuun.

Äänipäät ja nauhapolun muut metalliset osat puhdistetaan varovasti pumpulipuikon ja isopropyylialkoholin avulla aina tarvittaessa. Hyväkuntoiset uudet nauhat eivät välttämättä likaa äänipäitä juuri lainkaan, mutta vanhoja likaisia nauhoja toistettaessa äänipäät saatetaan joutua puhdistamaan useita kertoja digitoinnin lomassa.

Mikäli et saa poistettua kaikkea likaa pumpulipuikolla, ota yhteyttä nauhurin huollon ammattilaiseen. Nauhurin kumiosat puhdistetaan tislatulla vedellä, jotta ne eivät kuivuisi ja kovettuisi. Tarvittaessa veteen voidaan lisätä hieman astianpesuainetta.

Nauhuria tulisi huoltaa säännöllisesti. Esimerkiksi jarrujen toiminta ja oikea nauhan pyöritysjännitys on syytä tarkistaa viikoittain. Samoin nauhurin oikea taajuusvaste tulisi tarkistaa säännöllisesti. Mikäli nauhuri on jatkuvassa käytössä, sille tulisi tehdä täydellinen huolto vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Nauhurin äänipäät olisi syytä demagnetisoida säännöllisesti, jopa jokaisen 8 tunnin käytön jälkeen. Nauhuri on muistettava sammuttaa ennen demagnetisointia ja kaikki magneettinauhat on siirrettävä riittävän kauas, jotteivat ne vaurioituisi. Lisäksi demagnetisointilaite on laitettava päälle tarpeeksi kaukana nauhurista.

Äänipäiden säätäminen (azimuth)

Äänipään kulman säätäminen nauhakohtaisesti on erittäin tärkeää äänenlaadun kannalta. Säätämisen merkitystä voisi verrata esimerkiksi videonauhurin tracking-säätöön. Äänipäiden säätäminen on erityisen tärkeää silloin, jos nauhoitus on tehty eri laitteella kuin millä nauha toistetaan digitoidessa. Äänipään asennon aiheuttamaa virhettä lopputulokseen ei voi korjata myöhemmin.

Väärä äänipään kulma vaikuttaa eniten korkeisiin taajuuksiin. Säätö on erityisen tärkeää, jos nauhoitus on tehty alhaisella nauhanopeudella, jolloin äänipään väärän kulman vaikutus vaihe-eroon on suurempi kuin korkeilla nauhanopeuksilla.

C-kasetteja toistettaessa äänipään kulman säätö vaikuttaa erityisen paljon lopputulokseen, sillä C-kasetit on nauhoitettu verrattain alhaisella 4,75 cm/s nopeudella, jolloin äänipään väärän kulman vaikutus vaihe-eroon on suurempi kuin esimerkiksi yleisellä studionopeudella 38 cm/s nauhoitetuissa avokelanauhoissa.

Säädettäessä pyritään hakemaan mahdollisimman hyvä korkeiden taajuuksien toisto äänipään kulmaa säätämällä. Äänipään säätö edellyttää ammattitaitoa ja tarkkaa korvaa. Apuna voidaan käyttää myös erilaisia mittalaitteita ja -ohjelmistoja. Esimerkiksi ohjelmasta, joka näyttää äänen taajuuden ja vaiheen, voi olla hyötyä äänipäätä säädettäessä. Apuna voidaan myös käyttää esimerkiksi oskilloskooppia tai vectorscopia.

nauhojen rappeutuminen, nauhojen puhdistaminen, toistonopeus, äänipään formaatti, ekvalisointistandardi, asetaattinauha, polyesterinauha, läpimagnetisoituminen, äänipään kulman säätäminen / azimuth, demagnetisointi

Digitoinnin laadunvalvonta

Digitaalisen tallentamisen jatkuva monitorointi on tärkeää, sillä esimerkiksi yhdellä avokelanauhalla äänipään kulma, äänitystaso, äänitysnopeus, äänityssuunta, ekvalisointi ja äänipään formaatti saattavat vaihdella. Analogisen nauhan toiston aikana saattaa esiintyä myös satunnaisia häiriötekijöitä, joten digitoinnin laadun kannalta on tärkeää kuunnella huolellisesti nauhan toistumista. Mikäli toiston aikana huomataan ongelmia, tehdään tarvittavat säädöt ja toistetaan nauha uudestaan.

Kuulonvaraisen monitoroinnin lisäksi voidaan toiston häiriöitä seurata myös automaattisesti. Tietyt hetkelliset häiriöt – esimerkiksi staattisen sähkön aiheuttama napsuminen – tai koko nauhaa koskevat virheet – esimerkiksi taajuusalueen ja dynamiikan rajoittuneisuus – voidaan mahdollisesti havaita jollakin monitorointiohjelmistolla.

Digitoinnin laatua voidaan tarkastella myös jälkikäteen joko visuaalisesti verhokäyrän avulla tai käyttämällä erilaisia digitaalisia mittalaitteita, joiden avulla voidaan selvittää tiettyjä systemaattisia virheitä. Esimerkiksi taajuuskäyrästä voidaan selvittää kohinaa ja muita toistuvia häiriöitä. X-Y-käyrästä voidaan puolestaan havaita mahdollinen vaihevirhe.

Automatisoitua monitorointia käytettäessä ajallinen säästö saattaa olla huomattava, mutta käytännössä se sopii parhaiten homogeenisiin aineistoihin. Todellisuudessa muistiorganisaatioissa olevat äänitekokoelmat ovat usein hyvinkin heterogeenisia, jolloin kuuntelemalla tapahtuvan monitoroinnin merkitys korostuu. Missään tapauksessa automaattinen monitorointi ei täysin korvaa huolellista kuulonvaraista monitorointia: Äänite on kuunneltava vähintäänkin sen sisältöä kuvailtaessa, joten miksei ääntä kuuntelisi digitoidessa. Toki on mahdollista, että äänitteen sisältö on kuvailtu ennen digitointia.

Joissakin pitkälle automatisoiduissa digitointijärjestelmissä (esimerkiksi Noa ja Quadriga) on omia työkaluja digitoinnin automaattiseen laadunvalvontaan.

kuulonvarainen, monitorointi, automatisoitu monitorointi, laadunvalvonta, mittaaminen

Linkit